ARS MENTALIS -näyttelyn esittelypuhe

Ars Mentalis -näyttelyn esittelypuhe

Varkauden Taidemuseo
torstaina 16.3. 2006 / päätoimittaja Jari Niemelä

Arvoisat kutsuvieraat Varkauden Taidemuseossa. Minulla on ilo ja kunnia toimia valokuvataiteilija Timo-Olavi Jalkasen ja lasitaiteilija Taru Syrjänen tuoreen Ars Mentalis -näyttelyn esittelijänä!

Aluksi esittelen valokuvataiteilija Jalkasen töiden taustaa, minkä jälkeen kuulemme taitelijan puheenvuoron. Sitten esittelen lasitaiteilija, muotoilija Taru Syrjäsen töitä, ja sen jälkeen kuulemme myös hänen puheenvuoronsa.

Valokuvataiteilija Timo-Olavi Jalkanen muistuttaa taiteellaan meitä ajan iättömyydestä sekä ihmisen ja hänen ympäristönsä yhteydestä. Hänen viestinsä pysäyttää meidät miettimään, keitä me olemme, mihin me kuulumme ja mihin me olemme menossa. Hänen teoksensa ovat peilejä, joilla katsojat joutuvat kohtaamaan itsensä. Toisin sanoen, joudumme reagoimaan siihen eräällä tavalla häkellyttävään kuvamaailmaan, jota nämä teokset esittävät. Timo-Olavi haluaa taiteensa toimivan kritiikkinä melskaavaa aikakauttamme kohtaan.

Mutta miksi hän näin tekee?

Timo-Olavi Jalkanen oli entisessä elämässään hitech-maailman huippuosaajia. Hän toimi tietokone- ja mikroprosessorijärjestelmien suunnittelijana – työskenteli ja matkusti kymmenissä maissa, teki töitä muun muassa yritykselle nimeltä Nokia ja työskenteli sellaisten ihmisten kanssa kuten muuan Bill Gates.

Sen asian, että tässä yhä kiihkeämmäksi käyvässä maailmassamme erilaisten hitech-tuotteiden elinkaari on kovin lyhyt, hän koki hyvin konkreettisesti. Esimerkiksi Timo-Olavi Jalkasen kymmenen vuotta sitten suunnittelemat tietokonetuotteet joutavat jo nyt museoon – tai useimmiten ovat jo romutettuja. Tuo havainto sai hänet pohtimaan elämäänsä uudelleen.

Noiden agressiivisen kiihkeiden vuosikymmenten jälkeen Timo-Olavi Jalkanen suuntasi energiansa taiteeseen. Hän päätyi globaalin teknologiaelämänsä ja -uransa vastakohdaksi. Hänestä tuli lokaali, paikallinen. Tuon toisen maailman, jota hän näissä teoksissaan tulkitsee, hän löysi sen muutaman sadan metrin säteeltä kotioveltaan Tampereen Pispalassa. Toisin sanoen, hän tuli toisesta ääripäästä toiseen. Onko niin, että kaikkein oleellisimman ja tärkeimmän meitä todella lähellä olevan ymmärtää vasta kun on käynyt kyllin kaukana?

Tietokone- ja teknologiauskoisen, ahneen ja raadollisen aikakautemme huomiota huutavan estetiikan vastapainoksi Timo-Olavi Jalkanen esittää yksinkertaisia, hiljaisia, ajattomia kohteita. Hänen teoksensa ovat manifesti agressiiviselle ja hullulle mediamaailmalle ja sen järisyttävien uutisten päättymättömälle tulvalle. Kas kun viihde ja uutiset kilpailevat toinen toistaan dramaattisemmilla ja verisemmillä, hätkähdyttävimmillä keinoilla, lööpit kiljuvat keltaisina murhaa toisensa perään.

Hyvät vieraat, eikö tämä filosofinen näyttely ole kaiken sen vastakohta?

Vähäinen, vangittu, riisuttu, pysähtynyt tuokio riittää kritiikiksi aikakaudellemme. Tämä näyttely on meiltä kauan puuttunut kontrasti. Vertaamalla siihen nykymaailmaamme joudumme hämillemme, ja aiheesta.

Nyt nähtävillä olevissa Jalkasen teoksissa ei näy ihmisiä eikä kulttuuria lainkaan, eivätkä ne esitä luonnonmaisemiakaan sinänsä. Ne ovat kankaalle siirtyneitä kuvia taiteilijan sisäisistä mielentunnelmista. Kaikki ihmisen tekemä on siis rajattu Jalkasen teoksista pois, pois lukien kaksi elementtiä, joilla on Jalkaselle voimakas symboliarvo. Nämä ovat puinen soutuvene ja vedestä esiin nouseva viitta.

Hänen kohteensa, kuten vähäinen, syksyn värjäämä ruskea lehti sumuisella veden pinnalla tai mitätön kivi rannassa, ovat välittäjiä, symboleja, joita hän käyttää muuntaakseen ajatuksensa näkyvään muotoon. Katsojan mielteissä kuvat saattavat näyttäytyä aavemaisina, avaroina, jopa pelottavina, mutta ehkäpä myös äärimmäistä rauhaa ja ikuisuutta, iankaikkisuutta ilmentävinä. Jalkasen teoksissa on seesteisyyttä, kaipuuta, ja samalla viisautta ymmärtää yksinkertaisia perusasioita. Minulle ne synnyttävät mielikuvia menneestä, nykyistä turvallisemmasta ja ehjemmästä maailmasta. Toisaalta ne synnyttävät ylpeän, jylhän ajan pysähtymisen tunnelman.

Timo-Olavi ei kuitenkaan julista, pakota tai väkisin opasta: hän antaa katsojan itsensä määritellä suhteensa hänen taiteeseensa, sen sisältöön ja merkityksiin.
Ken näkee järvimaiseman yöhämyssä, kuka löytää luonnon yksittäisen detaljin, kuka kauniin maiseman, joku ehkäpä kokee eskapistisen käpertymisen menneeseen, ken jälkiteollisen ict-yhteiskunnan kritiikin. Kaikki on henkilökohtaista! Silti, minulle näistä teoksista syntyy omillaan olon tunne, kummallinen rauha, filosofinen tunnelma.

Ja mikä huomionarvoista, vaikka Timo-Olavin taide toimiikin kritiikkinä aikakaudellemme, hänen tuotantonsa on vapaa poliittisista, uskonnollisista ja ideologisista arvolatauksista. Hän ei näet ole mikään uusi Linkola. Toki jos joku tahtoo nähdä, Jalkasen taiteessa on myös henkistä, spirituaalia. Näitä taideteoksia voi myös pitää kalevalaisina tuokioina, ja onpa niitä verrattu zen-buddhalaisen filosofian äänettömään meditaatioonkin.

Niin, näissä töissä ei todellakaan ole alkua eikä loppua, saati selitystä jollekin tapahtuneelle, ei vastausta juuri kysytylle. Me olemme, hyvät ihmiset, alkukuvien jäljillä.

Hyvät kuulijani, muutama sana taidehistoriasta!

Romantiikka ymmärretään yleiseurooppalaiseksi kulttuuriliikkeeksi, jossa klassisten muotojen jäljittelyä tärkeämmäksi koettiin subjektiivinen tunneilmaisu ja luonto. Saksalaisessa romantiikassa kuvattiin 1700- ja 1800-luvuilla eritoten maisemaa, joka tulkittiin ihmisen mielen- tai sieluntilojen symboliksi.

Mieleeni tulee 1800-luvun alussa vaikuttanut saksalainen romantikko, taidemaalari Caspar David Friedrich, jonka kuvien merkitystaso viittaa ihmisen sisimpään, kaipuuseen äärettömyyteen ja ikuisuuteen. Friedrich maalasi maisemaa, ja hänen taiteessaan yksinkertaiset ja selkeät muodot vastasivat käsitystä ylevästä, ylevyydestä, jolla oli keskeinen merkitys romantiikan maalaustaiteelle. Ylevä, subliimi eli 'korkealla oleva' kävi hyvin esteettisestä käsitteestä, jolla kuvattiin kauneudesta poikkeavaa, mielikuvitusta kiihottavaa, etäistä, jopa pelottavaa. Siis suuria tunteita!      Illan hämy, kuutamo tai aamun sarastus loivat tunnelmia, jolla oli tarkoitus kuvata ihmisen henkistä mielentilaa – maisemasta tuli saksalaisilla romantikoilla maailman sielun symboli.

Friedrichin ja Jalkasen teoksissa on yhtymäkohtia. Tuon saksalaisen romantikon Friedrichin teoksissa on etualalla katsojaan päin selin kääntyneitä ihmishahmoja, jotka katsovat kaukaisuuteen korostaen näin kaipuun tunnelmaa.

Osassa Timo-Olavi Jalkasen teoksia etualalla on objekti, joka tuntuu kaipaavan kaukaisuuteen - mutta toisaalta teoksen edessä seisova katsoja on tavallaan itse tuo Friedrichin maalaama hahmo.    Jalkasen teoksista syntyy vaikutelma haaveilusta kohti saavuttamatonta, kaukaista, ääretöntä. Monissa teoksissa esiintyvä Tampereen Pyhäjärven Saunasaari näyttäytyy usein tuon kaipuun kohteena. Saunasaari edustaa saavuttamatonta, romanttista turvapaikkaa.

Timo-Olavin teokset ovat siis romantiikan taidekäsityksen mukaisia, mutta aikakautemme kriitikkona, oman tiensä kulkijana hän on hyvin moderni – hän tekee kuvaa, joka ei nykyään ole muodissa, eli se ei ole "hypeä" – ja joka ensi näkemältä ja luulemalta on vanhanaikaista. Mutta muistakaamme, että hänen romantisminsa on syntynyt tällä vuosituhannella vastapainona urbaanille, globaalille hitech-elämälleen.    Timo-Olavi on kolmannen vuosituhannen romantikko, hän on moderni post-tech –romantikko.

Kuten Timo-Olavi itse sanoo: hän ei tee kauniita teoksia sanan varsinaisessa merkityksessä. Häkellyttävää on silti se, kuinka urbaanit aivomme muuntavat nämä mitättömät kohteet esteettisesti nautinnollisiksi.

Saanen kertoa vielä esillä olevien töiden tekotavasta jotakin? Taiteilija Timo-Olavi Jalkasen työvälineinä ovat kamerat ja Pyhäjärven rantakaistale Tampereen Pispalassa. Hän on kävellyt satoja kertoja kotioveltaan Pyhäjärven rantaan veden ääreen. Kohteensa hän pysäyttää paitsi veden pinnan tuntumassa, myös snorklaamalla pinnan alla.

Taiteilija Jalkanen on vedostanut työnsä pigmenttiväreillä kankaalle. Kuvia ei ole manipuloitu – ne ovat kuten ovat – mutta tekotapansa takia ne asettuvat ikään kuin valokuvien ja maalausten välimaastoon.

Joissakin Jalkasen töissä kohtaavat uudelleen Tampereen Pyhäjärvi ja sen pohjassa maannut puu, josta taiteilija on valmistanut töidensä kehykset. Näitä töitä on esillä tämän seinän takana. Niiden materiaali on osa Tampereen historiaa – nähkääs, tällä tapaa näyttelyssä osana taideteosta, aironpalat, hajonneet soutuveneet ja laiturinpalaset jälleen kohtaavat niitä samoja maisemia, joissa ne ovat vuosikymmeniä elleivät peräti vuosisatoja oleilleet. Kehykset ja kuva ovat siis kuin vanhoja kavereita, ystäviä, jotka jälleen tapaavat.

Mutta! Uusissa töissään Jalkanen on luopunut kehyksistä kokonaan: on enää vain kuva, jonka äärellä katsoja on todella yksin: ilman mitään muita ärsykkeitä hän putoaa kuvan maailmaan ja joutuu pakostakin ottamaan kantaa näkemäänsä. Suurikokoiset teokset pakottavat katsojan astumaan sisään: omaan mieleen, pohtimaan omaa suhdettaan aikaan, jota elämme.

Tässä vieressäni on eräs hänen aivan viimeaikaisimmista töistään, nimeltään Muotokuva. Se on todellakin muotokuva - siis järvestä, vedestä, tarkemmin Pyhäjärvestä Tampereen Pispalan rannasta katsottuna. Kuluneiden vuosien aikana Jalkanen ja lähes kaikissa hänen teoksissaan näkyvä Pyhäjärvi ovat kasvaneet yhteen. Hänen yhteenkuuluvuuttaan tuohon järveen voisi verrata Amerikan Yhdysvaltain intiaanien tapaan kokea suuri ikitammi osaksi heidän minuuttaan. Jalkanen kokee Pyhäjärven sekä rannalta, pinnalta että veden alta – snorklatessaan.

Muotokuvassa Tampereen Pyhäjärvi on antautunut ehdoitta taiteilijalle, avoimena, kuvattavaksi kuin luotettavimmalle ystävälleen. Muotokuva ja sen vieressä olevat kaksi työtä Pax 2 ja Elegia menneelle päivälle, muodostavat vaikuttavan minimalistisen kolmikon omine tarinoineen.

Arvoisat kutsuvieraat!

Nyt on paikallaan esitellä Ars Mentalis -näyttelyn toinen taiteilija, lasitaiteilija Taru Syrjänen ja hänen taiteensa taustoja.

Taru Syrjäsen lasityöt kypsyvät taiteilijan työhuoneella – ensin ajatuksissa ja ideoissa, sitten paperilla, jolle Syrjänen hahmottelee teoksensa pitkälle ennen lopullisten valintojen tekemistä. Tämän jälkeen on vuorossa varsinainen työn valmistelu, muottien ja apuvälineiden teko. Itse lasiteokset syntyvät Nuutajärvellä tiimissä lasinpuhaltajan ja assistentin kanssa.

Syrjäsen lasiteoksia ovat puhaltaneet useat puhaltajamestarit, joista mainittakoon Nuutajärven lasinpuhaltaja Unto Suominen sekä Nuutajärvellä vieraillut yksi maailman
kuuluisimmista lasipuhaltajista, venetsialainen Lino Tagliapietra. Hän on puhaltanut Syrjäsen antamasta muodosta lasiveistokset "Pyörre" ja "Kierre", jotka esittäytyvät tässä näyttelyssä. Näissä töissä voimme nähdä kiteytyvän vertaansa vailla olevan yhteistyön, luottamuksen taiteilijan ja lasinpuhaltajan välillä.

Syrjäsen eräs lähtökohta taiteessaan on kontrastiajattelu. Hänelle lasi on vastakohtien materiaali. Sulana pehmeää, kylmänä kova. Lasi voi näyttäytyä pyöreänä, särmikkäänä, terävänä, ohuen hauraana ja jämerän massiivisena. Taru Syrjänen saattaa yhdistää puhalletun ja pyöreän valettuun ja kulmikkaaseen - värittömän lasin värilliseen tai kiiltävän kirkkaan matattuun pintaan. Näistä töistä näkyy, kuinka monet lasin pintakäsittelymahdollisuudet - kaiverrus, hionta, hiekkapuhallus ja jäälasitekniikka - mahdollistavat loputtoman joukon variaatioita.

Uudessa teossarjassaan, alakerrassa esillä olevissa töissään ”Heijastus ja Spiraalisarja” Syrjänen on sijoittanut lasin sisään lasiobjekteja eri kerroksiin. Näin lasin läpinäkyvyys mahdollistaa omia makromaailmoja, jotka elävät teosten sisällä. Tulkinta jää jälleen katsojalle.

“Lasi...
Kirkas kuin auringon hehku
musta kuin yön syli…
Yllättävä kuin virran uoma
        muuntuva kuin meren horisontti
            Taipumaton kuin tuulen tahto
            ikuinen kuin jää komeetan sydämessä”

Nämä runolliset lauseet ovat omiaan kuvaamaan lasitaiteilija Taru Syrjäsen materiaalia, joka muuttuu 1200-asteisesta punahehkuisesta massasta taideteoksiksi. Taiteilija Syrjänen itse toteaa, että lasi on antoisa, mutta toisaalta itsekäs materiaali, ja että työtä on tehtävä sen ehdoilla. Niinpä kokemus, periksiantamattomuus ja saumaton yhteistyö puhaltajan kanssa saavat lasin pysähtymään taiteilijan haluamaan muotoon. Jotta paksu lasiteos säilyy ehjänä valmistuspaikkaa pidemmälle, tulee sitä vielä hitaasti jäähdyttää jopa useita vuorokausia.

1970-luvun kuvataideopintojen jälkeen Taru Syrjänen teki ensimmäiset suunnittelutyönsä Humppilan lasitehtaalle vuonna 1981. Kaksi vuotta myöhemmin hän siirtyi opiskelemaan Englantiin, West Surrey College of Art & Designiin, josta hän valmistui 1986.

Sen jälkeen hän toimi freelance-suunnittelijana Nuutajärven lasitehtaalla, kunnes vuonna 1988 Iittala pyysi Tarun vakituiseksi muotoilijakseen. Yhdistyneen Iittala/Nuutajärven Tukholmaan tehdyssä näyttelyssä Taru oli mukana “Elämän karuselli” -teemalla, joka osoitti suuntaa tulevaisuuden suuremmille ja veistoksellisimmille uniikkitöille.

Oikealla puolellani esittäytyy Tarun moniosainen lasi-installaatio “Glasshenge”, jonka tunnelma ja idea ovat lähtöisin Englannin ajoilta – jolloin hän usein ohitti vaikuttavan Stonehengen auringon eri valoissa.

Kauempana vasemmalla olevassa vitriinissä on Englannin aikojen valutöitä, joissa Syrjänen on tutkinut lasin muuttamista ei-lasinomaiseksi - siis ”epälasimaiseksi”.

Taru on työskennellyt vierailevana taiteilijana muun muassa Kreetalla, Venetsiassa ja Ruotsissa. Hänen teoksiaan on ollut esillä näyttelyissä kymmenissä eri maissa.

Syrjäsen lasiteoksista on sanottu, että ovat kuin vangittuja henkiä. Kaikilla niillä on oma luonteensa. Tässä edessäni esillä oleva, jo mainittu, "Kierre" tekee huiman nousun kohti korkeuksia, halkoo ilmaa, murtautuu spiraalimaisella vauhdilla, kuin raketti. Ja entäpä alakerrassa olevat “Evoluutio”-sarjan filigraanityöt, hattumaiset taideteokset, joista on kirjoitetu, että niissä ”lasin notkeasti taipuvat muodot ja läpinäkyvyyden herkkyys kuvastavat luonnon dynamiikkaa”. Vuodet Englannissa ovat vaikuttaneet vahvasti Taru Syrjäsen taiteeseen, ja niinpä hänen teoksistaan näkyy, miten askeettisenakin pidetty pohjoismainen ja suomalainen muotoilmaisu on saanut rinnalleen iloisen, humoristisen, ja samalla rehevän ja pehmeälinjaisen muotokulttuurin – Aamulehden kulttuuritoimittaja Maila-Katriina Tuomista lainaten.

Hyvät kuulijani!

Timo-Olavi Jalkasen teosten lähtökohta on tunne. Itse kohde tai tekniikka ei merkitse mitään, hän ei välitä kohteesta tuon taivaallista. Hän ei siis muotoile.

Taru Syrjäsen lähestymistapa on taas muodon kokeilu, erilaisten lasitekniikoiden kokeilu. Tarulle tärkeitä ovat muodot, niiden hallinta, niillä kokeileminen, uuden etsintä.

Tämän Ars Mentalis -näyttelyn ajatus on vuoropuhelu kahden eri taiteilijan ja taiteenlajin välillä. Tuo vuoropuhelu näkyy esimerkiksi alakerrassa olevassa kokonaisuudessa, jossa seinällä on Jalkasen neljän grafiikan kokonaisuus Formalis, Solitaire II, Unitas ja Fontana, joissa hän ei muotoile, mutta esittää luonnon muotoja – ja edessä on Syrjäsen neljän teoksen Jäälöytö-sarja, jossa hän nimenomaan kokeilee muodolla, muotoilee lasia.

Tämä Varkauden Taidemuseon järjestämä Ars Mentalis -näyttely on Timo-Olavi Jalkasen ja Taru Syrjäsen tähän mennessä laajin ja samalla ensimmäinen retrospektiivinen näyttely. Jalkasen teoksia esillä on kuuden vuoden ajalta, Taru Syrjäsen teoksia peräti kahdenkymmenen vuoden ajalta.

Näissä Timo-Olavi Jalkasen valokuvataideteoksissa ja Taru Syrjäsen lasiteoksissa koen rauhoittumista, pysähtymistä, ehdotonta tyyneyttä, kestävyyttä. Näistä tulee hyvä olo.