Helsingin näyttelyn pääsivulle:

Vierailu ikuisuuteen -näyttelyn esittelypuhe
Helsinki, Galleria 4-kuus, keskivikkona 27.5. 2004
päätoimittaja Jari Niemelä

Timo-Olavi Jalkanen - yksinäinen kapinallinen
vai  3. vuosituhannen romantiikan airut ?

Jari Niemelä esittelee Timo-Olavi Jalkasen näyttelyä


Arvoisat kutsuvieraat. Minulla on ilo ja kunnia toimia ystäväni, taiteilija Timo-Olavi Jalkasen uusimman Vierailu ikuisuuteen -näyttelyn esittelijänä!

Käsittääkseni Timo-Olavi Jalkanen muistuttaa taiteellaan meitä ajan iättömyydestä  ja ihmisen ajan rajallisuudesta. Hänen viestinsä pysäyttää meidät miettimään, keitä me olemme ja mihin me olemme menossa. Hänen teoksensa ovat peilejä, joilla katsojat joutuvat kohtaamaan itsensä ja paljastamaan korttinsa. Toisin sanoen joudumme reagoimaan siihen eräällä tavalla häkellyttävään kuvamaailmaan, jota nämä teokset esittävät. Timo-Olavi haluaa taiteensa toimivan kritiikkinä melskaavaa aikakauttamme kohtaan.

Jari Niemelä opening speech

Mutta miksi hän näin tekee?

Timo-Olavi Jalkanen oli entisessä elämässään hitech-maailman huippuosaajia. Hän toimi tietokone- ja mikroprosessorijärjestelmien suunnittelijana – työskenteli ja matkusti kymmenissä maissa, teki töitä muun muassa yritykselle nimeltä Nokia ja työskenteli sellaisten ihmisten kanssa kuten muuan Bill Gates.

Sen asian, että tässä yhä kiihkeämmäksi käyvässä maailmassamme erilaisten hitech-tuotteiden elinkaari on kovin lyhyt, hän koki hyvin konkreettisesti. Esimerkiksi Timo-Olavi Jalkasen kymmenen vuotta sitten suunnittelemat tietokonetuotteet joutavat jo nyt museoon  –   tai useimmiten  joutuvat romutettaviksi. Tuo havainto sai hänet  pohtimaan elämäänsä uudelleen. Tietysti nämäkin nyt esillä olevat taideteokset joutavat museoon  –  tai jotta ette ymmärrä väärin ajatustani – ne ansaitsevat pääsyn sinne, mutta aivan tyystin eri tavalla ja eri tarkoituksessa kuin nuo hitech-tuotteet.

Noiden agressiivisen kiihkeiden vuosikymmenten jälkeen Timo-Olavi Jalkanen suuntasi energiansa taiteeseen. Hän päätyi globaalin teknologiaelämänsä ja -uransa vastakohdaksi. Hänestä tuli lokaali, paikallinen. Tuon toisen maailman, jota hän näissä teoksissaan tulkitsee, hän näki vasta neljä vuotta sitten  –  löysi sen muutaman sadan metrin säteeltä kotioveltaan Pispalassa. Toisin sanoen, hän tuli toisestä ääripäästä toiseen. Onko niin, että kaiken oleellisen ja tärkeän meitä todella lähellä olevan ymmärtää vasta kun on käynyt kyllin kaukana?

Tietokone- ja teknologiauskoisen, ahneen ja raadollisen aikakautemme huomiota huutavan estetiikan vastapainoksi, Timo-Olavi Jalkanen esittää yksinkertaisia, hiljaisia, ajattomia kohteita. Hänen teoksensa ovat manifesti agressiiviselle ja hullulle mediamaailmalle ja sen järisyttävien uutisten päättymättömälle tulvalle. Kas kun viihde ja uutiset kilpailevat toinen toistaan dramaattisemmilla ja verisemmillä, hätkähdyttävimmillä keinoilla, lööpit kiljuvat keltaisina murhaa toisensa perään. Kotimaista nuorisoelokuvaa mainostetaan logolla “Kun mikään ei riitä”, ja viihde-tv on pullollaan Robinsoneja, Tosi-tv:tä ja Pelkokerrointa, jossa ihminen nöyryytetään syömään matoja ja koppakuoriaisia rahasta.

Eikö tämä näyttely ole kaiken sen vastakohta?

Vähäinen, vangittu, riisuttu, pysähtynyt tuokio riittää kritiikiksi aikakaudellemme. Tämä näyttely on meiltä kauan puuttunut kontrasti. Vertaamalla siihen nykymaailmaamme joudumme hämillellemme, ja aiheesta.

Nyt nähtävillä olevan Vierailu ikuisuuteen -näyttelyn teoksissa ei näy ihmisiä eikä kulttuuria lainkaan, eivätkä ne esitä luonnonmaisemiakaan sinänsä, vaan ne ovat kankaalle siirtyneitä kuvia taiteilijan sisäisistä mielentunnelmista. Kaikki ihmisen tekemä on siis rajattu Jalkasen teoksista pois, poislukien kaksi elementtiä, joilla on Jalkaselle voimakas symboliarvo. Nämä ovat puinen soutuvene ja vedestä esiin nouseva viitta.

Hänen kohteensa, kuten vähäinen, syksyn runtelema ruskea lehti sumuisella veden pinnalla tai mitätön kivi rannassa, ovat välittäjiä, symboleja, joita hän käyttää muuntaakseen ajatuksensa näkyvään muotoon.  Katsojan mielteissä kuvat saattavat näyttäytyä aavemaisina, avaroina, jopa pelottavina, mutta ehkäpä myös äärimmäistä rauhaa ja ikuisuutta, iänkaikkisuutta ilmentävinä. Jalkasen teoksissa on seesteisyyttä, kaipuuta, ja samalla viisautta ymmärtää yksinkertaisia perusasioita. Minulle ne synnyttävät mielikuvia menneestä, nykyistä turvallisemmasta ja ehjemmästä maailmasta. Toisaalta ne synnyttävät ylpeän, jylhä ajan pysähtymisen tunnelman.

Timo-Olavi ei kuitenkaan julista, pakota tai väkisin opasta: hän antaa katsojan itsensä määritellä suhteensa hänen taiteeseensa, sen sisältöön ja merkityksiin. Ken näkee järvimaiseman yöhämyssä, kuka löytää luonnon yksittäisen detaljin, kuka kauniin maiseman, joku ehkäpä kokee eskapistisen käpertymisen menneeseen, ken jälkiteollisen ict-yhteiskunnan kritiikin. Kaikki on mahdollista! Silti, näistä teoksista syntyy omillaan olon tunne, kummallinen rauha, filosofinen tunnelma.

Ja mikä huomionarvoista, vaikka Timo-Olavin taide toimiikin kritiikkinä aikakaudellemme, hänen tuotantonsa on vapaa poliittisista, uskonnollisista ja ideologisista arvolatauksista. Hän ei näet ole mikään uusi Linkola. Toki jos joku tahtoo nähdä, Jalkasen taiteessa on myös henkistä, spirituaalia. Näitä taideteoksia voi myös pitää kalevalaisina tuokioina, ja onpa niitä verrattu zen-buddhalaisen filosofian äänettömään meditaatioonkiin.

Niin, näissä töissä ei todellakaan ole alkua eikä loppua, saati selitystä jollekin tapahtuneelle, ei vastausta juuri kysytylle. Me olemme, hyvät ihmiset, alkukuvien jäljillä.

Hyvät kuulijani, siirrytäänpä tuokioksi taidehistoriaan!

Romantiikka ymmärretään yleiseurooppalaiseksi kulttuuriliikkeeksi, joka syntyi Napoleonin ajan henkisessä ilmapiirissä vastapainoksi valistusajan järkeisuskolle: klassisten muotojen jäljittelyä tärkeämmäksi koettiin subjektiivinen tunneilmaisu ja luonto. Saksalaisessa romantiikassa kuvattiin 1700- ja 1800-luvuilla eritoten maisemaa, joka tulkittiin ihmisen mielen- tai sieluntilojen symboliksi.

Mieleeni tulee 1800-luvun alussa vaikuttanut saksalainen romantikko, taidemaalari Caspar David Friedrich, jonka kuvien merkitystaso viittaa ihmisen sisimpään, kaipuuseen äärettömyyteen ja ikuisuuteen. Friedrich maalasi maisemaa, ja hänen taiteessaan yksinkertaiset ja selkeät muodot vastasivat käsitystä ylevästä, ylevyydestä, jolla oli keskeinen merkitys romantiikan maalaustaiteelle. Ylevä, subliimi eli ‘korkealla oleva’ kävi hyvin esteettisestä käsitteestä, jolla kuvattiin kauneudesta poikkeavaa, mielikuvitusta kiihottavaa, etäistä, jopa pelottavaa. Siis suuria tunteita!      Illan hämy, kuutamo tai aamun sarastus loivat tunnelmia, jolla oli tarkoitus kuvata ihmisen henkistä mielentilaa – maisemasta tuli saksalaisilla romantikoilla maailman sielun symboli.

Friedrichin ja Jalkasen teoksissa on yhtymäkohtia. Tuon saksalaisen romantikon Friedrichin teoksissa on etualalla katsojaan päin selin kääntyneitä ihmishahmoja, jotka katsovat kaukaisuuteen korostaen näin kaipuun tunnelmaa.

Osassa Timo-Olavi Jalkasen teoksia etualalla on objekti, joka tuntuu kaipaavan kaukaisuuteen - mutta toisaalta teoksen edessä seisova katsoja on tavallaan itse tuo Friedrichin maalaama hahmo.    Jalkasen teoksista syntyy vaikutelma haaveilusta kohti saavuttamatonta, kaukaista, ääretöntä. Monissa teoksissa esiintyvä Tampereen Pyhäjärven Saunasaari näyttäytyy usein tuon kaipuun kohteena. Saunasaari edustaa saavuttamatonta, romanttista turvapaikkaa mielettömästä väkivallan ja vääryyden pullistamasta maailmasta.

Timo-Olavin teokset ovat siis romantiikan taidekäsityksen mukaisia, mutta aikakautemme kriitikkona, oman tiensä kulkijana hän on hyvin moderni – hän tekee kuvaa, joka ei nykyään ole muodissa,    eli se ei ole “hypeä”    - ja joka ensi näkemältä ja luulemalta on vanhanaikaista. Mutta muistakaa, että hänen romantisminsa on syntynyt tällä vuosituhannella vastapainona urbaanille, globaalille hitech -elämälleen.    Timo-Olavi on kolmannen vuosituhannen romantikko, hän on moderni post-tech -romantikko, jollaisiksi tunnustautuneita en ketään toista tiedä.

Kuten Timo-Olavi itse sanoo: hän ei tee kauniita teoksia sanan varsinaisessa merkityksessä.  Häkellyttävää on se, kuinka urbaanit aivomme muuntavat nämä mitättömät kohteet esteettisesti nautinnollisiksi.


Saanen päätteeksi kertoa vielä töiden tekotavasta jotakin.

Taiteilija Timo-Olavi Jalkasen työvälineinä ovat kamerat ja Pyhäjärven rantakaistale Tampereen Pispalassa. Hän on kävellyt satoja kertoja kotioveltaan Pyhäjärven rantaan veden ääreen.    Kohteensa hän pysäyttää paitsi veden pinnan tuntumassa, myös snorklaamalla pinnan alla.

Taiteilija Jalkanen on vedostanut työnsä pigmenttiväreillä kankaalle. Kuvia ei ole manipuloitu – ne ovat kuten ovat – mutta tekotapansa takia ne asettuvat ikäänkuin valokuvien ja maalausten välimaastoon. Jalkasen töissä kohtaavat uudelleen Tampereen Pyhäjärvi ja sen pohjassa maannut puu, josta taiteilija on valmistanut useiden töidensä kehykset. Niiden materiaali on osa Tampereen historiaa – nähkääs, tällä tapaa näyttelyssä osana taideteosta,    aironpalat, hajonneet soutuveneet ja laiturinpalaset jälleen kohtaavat niitä samoja maisemia, joissa ne ovat vuosikymmeniä elleivät peräti vuosisatoja oleilleet. Kehykset ja kuva ovat siis kuin vanhoja kavereita, ystäviä, jotka jälleen tapaavat.

Mutta!!!   Monissa uusissa töissään Jalkanen on luopunut kehyksistä kokonaan: on enää vain kuva, jonka äärellä katsoja on todella yksin: ilman mitään muita ärsykkeitä hän putoaa kuvan maailmaan ja joutuu pakostakin ottamaan kantaa näkemäänsä. Suurikokoiset teokset pakottavat katsojan astumaan sisään: omaan mieleen, pohtimaan omaa suhdettaan aikaan, jota elämme.

Näissä Timo-Olavi Jalkasen taideteoksissa itse koen rauhoittumista, pysähtymistä, ehdotonta tyyneyttä, kestävyyttä. Näistä kuvista tulee hyvä olo.


Tämä nyt avattava Galleria 4-Kuuden Vierailu ikuisuuteen -näyttely aukeaa uudistuneena marraskuussa Barcelonassa, Galleria Sala Barnassa nimellä Visit to Eternity. Toivotan teidät myös sinne tervetulleiksi. Esittelen Timo-Olavin näyttelyn myös siellä. Ehkä en kuitenkaan espanjaksi vaan englanniksi.

Näiden näyttelyiden pohjalle Jalkanen on rakentamassa kolminäytöksistä kokonaisuutta, jossa Jalkasen filosofia laajenee näyttelytrilogiaksi, jota voisi parhaiten verrata oopperalibrettoon.